— Ja kumminkin — sanoi Liina hiljaa — täytyy jokaisen hienosti sivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua liian arkana niitä häneltä huojentamaan.
— Korupuheita! — sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi en minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja — peräti tarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.
— Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?
— Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?
— Minä tarkoitan…
Hän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä tuskin kuuluvalla äänellä:
— En mitään.
Hän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett'ei saanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön, johon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka putosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru suunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi voinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun tunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta hän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett'ei veljensä voinut häntä ymmärtää.
Eräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan apuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta eikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän kaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän varpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä arvaamatta kyökkiin.
— Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin olen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi vapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa nälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi aikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen henkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista häränpaistia.