Rengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä kohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.
Kun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin, vähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä ja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä. Eriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden kuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.
Ei mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että muut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on ajatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.
Kaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden viiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet "yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi". Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt itsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai'un veljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.
Pian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen kirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.
Liinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin kokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.
Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla, kuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin, sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella, voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä, ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.
Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli käyttänyt voimiansa.
Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?
Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.