Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä, sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka anoppimuori makasi lavantaudissa. "Olihan talossa vieras". He myöntivät että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta he ujostelivat nähdä "hienon rouvas-ihmisen", vieläpä oppineena pidetyn naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja lahjoja oli vaikea keksiä.
— Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle, äiti, — sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle, jonka sanottiin lukevan latinaa. — Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.
Liina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan. Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: — Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. — Mutta jos hän valvoi yön jonkun sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo, silloin kuului nurku-äänellä: — ei kelpaa mihinkään, että väsytät itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä tottuneet itse hoitamaan itseänsä.
Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun Liina vielä oli lapsi.
Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.
Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja hyvien päivien nauttimiseen.
Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä. Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.
Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.
Kun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa, nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.
Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi tohtori Feliks Rasilaan.