— Saakeli vieköön! — ajatteli hän. — Jos ne hävittävät minun kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.
Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.
Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö selkää ja sylkekää kouriin!
Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?
Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.
Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella, jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä havaintoja.
Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa liinahousuissa — useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.
Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä, sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia. Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta, ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua ja rähinää.
Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret, totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät sallineet hänen jäädä jäljelle.
— Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin viimeksi tästä menin ohitse, — lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.