Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten tulvatessa: — aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt lapsikamarinkin. Ja kumminkin…
Ääni sortui kyyneleihin.
— No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? — keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.
— Viisas? — hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella hämmästyksellä lääkäriä. — Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.
— Oliko hän kauvan ulkona?
— Oli… ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona, sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.
— Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, — huokasi täti Akselina.
— Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole mukana, — liitti Agatha.
— Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa lastansa, — lausui tohtori Feliks karkeasti. — Onko teillä aina yhtä lämmin kuin nyt täällä sisällä?
Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.