— Voi! Luulen — nyyhki äiti — että se… varmaankin on liian myöhäistä.
Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi, jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian myöhään.
Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui, tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.
Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.
— Odotimme tohtoria vasta myöhemmin… aijoin muuttaa kuivia tytölle, — puolusteleikse itkevä äiti.
— Hän on varmaankin vilustunut, — huokasi täti Akselina.
— En tiedä, — kuului äidin nenäliinasta. — Aina hän on ollut heikko. Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä…
— Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, — huokasi taaskin täti Akselina.
— Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, — jatkoi täti Agatha.
— Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, — säesti täti Adolfina.