— Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä? — keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.
— Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori näytti paitsi sitä niin rauhalliselta…
— Enhän minä ollut nähnytkään lasta.
— Minä ajattelin… minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi, oliko se vaarallista vai ei.
Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin. Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.
— Veljemme tytär, — esitteli neiti Akselina.
— Melkein kasvattityttäremme, — jatkoi neiti Agatha.
— Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, — selitti neiti Adolfina.
Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.
— Saanko nähdä lasta? — kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.