Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua, toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta; venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä — sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä. He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään, pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s., niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.
Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten takana.
— Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä pettämään.
Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.
Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.
Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan" näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen kapakkaansa!
— Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä tulette, hyvät ystävät!
Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.
— Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.
— Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä vastahakoisesti, — työtä tietämään.