— Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä antaa.
— Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.
— No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä markkaa vuodessa talon ruuassa!
Matleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan. Neljä taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla kauhean rikas — mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä markkaa viikossa — viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.
Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän todellakin se, joka sanoi olevansa.
— Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja minä voin lähteä itsekin mukaan.
Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä. Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse karkaavaa rautatiejunaa.
Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa — semmoisia tuloja ei ollut monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.
Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.
Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista suomenkielellä.