— Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.
— Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.
— Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.
— Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.
Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.
— Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä, vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.
Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.
Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen, juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta siihen olikin saatu tyytyä.
Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle. Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan, jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa. Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.