Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian, muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin antautui irvihampaiden maalitauluksi.
Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään — hansikkaat oli hän pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan — kun kaikki jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi, ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen rahojaan.
Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa, jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat oikein vihityt.
Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.
Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi. Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen, ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:
— Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa ollessani!
— Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.
— Täss' on — kuusikymmentä taalaa.
— Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.
— En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat vielä auttaneetkin hiukan.