"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut — vai kuinka, toverit?"
Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi — meitä oli kaikkiaan kaksitoista — neljätoista henkeä — jonka vuoksi aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä, kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi. Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä, joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin uusi yhteiskuntajärjestys aikaan — murhayritys järjestelmän päätä, tsaaria itseään vastaan.
Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut, päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti: "Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin, "mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat, nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja, muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus hajautunut ryhmiin — ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia synnyttää vallankumous."
"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista", huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole — enemmistö pikemmin kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi tsaarivallan puolesta."
Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan, oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.
Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.
Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut asiaan mitään.
Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani, senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys, sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät, tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi, kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.
Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos oli kuitenkin aivan toinen.
Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi, annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden kanssa jo olimme kosketuksessa.