Aseidentuontiyritys.
Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä. Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia, suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.
Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä, ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin, kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan englantilainen.
Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan. Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja erittäin suureksi hyödyksi.
Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten, jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.
Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle, pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.
"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia, jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton" sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti jatkaa matkaansa — sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu 500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti, Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin, jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin, joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku "Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä, jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin", vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan ja niitä seuraavat ampumatarpeet — 30,000 patruunaa — tyhjään vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai todennäköisemmin kiinalainen kokki — varmuudeksi olin pestannut kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin — oli antanut ilmi, että "Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen, joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin kirjoihin.
Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa, ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka olin.
Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin" univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi. — Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset (kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.
Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä, kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin, olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin. Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.