Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli, jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle, kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään puoteja avoinna sinä päivänä — tämä oli liian merkillinen tapaus ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun persoonaani.
Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä, kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä", jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa, lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni — ilmaus tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes ulkonäöltä!
Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa, palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla. Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa — siitä kiireellinen matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä. Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit. "Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. — Eikä tämä mies valehtele, senhän näkee."
"Ei — herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi kielitaitoinen — minun oli aika vaikea pysyä vakavana — "mutta kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka tapauksessa on."
"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu." Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin suhteen.
Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän miellyttäviä uutisia.
"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille, oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja "salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla Köpenhaminasta — olimme liikkuneet vain päivänvalossa — en senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.
Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi toistaiseksi odottaa.
Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton" saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan." En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus, jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa satamassa — todennäköisesti Asevin ilmiantamana — ja siitä johtuen toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.
Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa — sen omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle — ja "Cecilin" virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän. Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle hyvin kalliiksi.