Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen. "Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John Graftonin" — luullakseni Oulun edustalla — ja hän astui laivaan ollakseen apuna paikallistuntijana.
"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset, jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.
Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa, jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista, joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.
"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti "punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.
XI.
Venäjän vallankumous v. 1905.
Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle, joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.
Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja upposi.
Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan, ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin, jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat, joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.
Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta, sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen. Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä ystäviään.