Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö, joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin. Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää niin paljon kuin mahdollista.
Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla, kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista, josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.
Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.
Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.
Senaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan oli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja minä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä asuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin neuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori Westlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian suhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan oli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan. Paitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut, valtiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän alan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen professori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin loistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut saapua.
Vähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat heti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään varsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki läsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli mitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski oikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että professori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka jälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia pienempiä paranteluja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut luonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä — jos muistan oikein — olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren kutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan ravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut päättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne herättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän, suomalaisten, "röyhkeydestä". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään kaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme ja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan ole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli tunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja Euroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa on, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta ja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi sittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja eurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia, jotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon konferenssiin.
Sen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen aikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut, kun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran käytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin olin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan olevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät mielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi nyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan asiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja mielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.
Kun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en noudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat terveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan asiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli Asevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta kun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten paperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat kyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut näyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen, että paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan summan rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta asiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja asiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.