Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini. Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää. Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.
Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen. Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.
"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä, Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"
"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä kysytte?"
"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän sanoi voivansa nyt käyttää."
Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä — kiristysyritys aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen. Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa. Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään, sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin perusteltu.
Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa, kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä päivässä tehtävissä.
Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt, toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin lupaavilta.
Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.
Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni. Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän — muutoin naishenkilö — oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta". Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää mitään millä olisi ollut arvoa.