"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät selviytymään maan kielestä."

Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta, lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin matkastani ja tutkimuksistani siellä.

Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena painoksena tällä kielellä — jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan "Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla". Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja, kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita, mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.

Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen, että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset, osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa, mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana — hirsipuu vaihtoehtona oli siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.

Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä, joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan, jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista, selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa, kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.

XV.

Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Yhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli määrätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti koko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin enemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten neuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen aikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa suorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten Suomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia tietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun iskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä kiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään velvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan nähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai Englanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein koko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa maissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi juonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai toiselle.

Minuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi. Minä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi monta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi, jotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta lyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne voimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta itsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta samanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt. Ellei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan pyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos koskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku vapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä, joka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi painanut meitä.

Itse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän vallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan, ennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli tsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset ohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta saamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla tavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää kaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti hellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista edeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes osapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut mahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi seurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein kaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin järjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja niin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä, jolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota holhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.