Odottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä se matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin nimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien paitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi junaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka ajoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut hyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli seurueessa.
Kun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut tuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia uutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli sen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä Euroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei lähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. "Sitä aavistinkin", lisäsi Heath, "sillä juuri eilen hän sopi poikansa kanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa häneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen hän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa vaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan."
Goremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet selkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana päivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä johtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei tsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa tämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä — kun lähetystö ei ollut virallisen luonteinen — parantumattomien este! Lähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää tsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen politiikastaan Suomea kohtaan.
Helsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen suhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös siksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto, kun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää ennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin tiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia voitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei kukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian tulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.
Kun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli, tunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät katsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän juhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian ratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin Brusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään matkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi matkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta hyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi palata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat palata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista juhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla niissä mukana.
Jättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille merkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet päivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin juhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa kaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux lasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin maamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme liian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän sanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen pelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa huomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa aikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet vetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut jäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla ymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän toivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi tietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa Suomen ja sen kansan onneksi. "Tulevaisuus on teidän, joskin nykyhetki näyttää synkältä", lopetti hän.
Sellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen muistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava niin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä vaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota en voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma, vallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja etusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet pitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri adressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin lannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten joukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus on mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin vastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän vaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja kuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta, koskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi vastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman etevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään Suomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada osoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien, koko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen sanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori Trarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa ollut vaivuttava epätoivoon.
Mitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta vaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä tarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti Nordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: "hear! hear!" ja ennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta. Trarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin, sanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt olivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. "Valitan etten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä — mutta kuten tavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä maanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän." Minä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian myöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat muuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä toimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.
"Me tulemme", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. "Siinä tapauksessa seuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan", selitti Van der Vlugt ja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava. Minä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain orloffjuoksijan vetämän "lihatshin" ja kiidin Suomen asemalle. Sieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun tavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää. Sitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen jälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen jälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel d'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen asemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme matkalla.
Toiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta Norman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta aikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä istuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria, ennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että vielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä juna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen käytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa kiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto lähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli kulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista oli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä, joka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien lennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö matkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi asemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin puolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.