— Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti — aivan niinkuin eilen. — Sanokaa heille, että jos he antavat minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. — Vai niin, vai tahtovat he laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen ja silitteli hänen hiuksiaan — silloin varmaankin tulet kernaammin minun kanssani?
Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, — sitten kun Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta ottanut turvattoman huostaansa.
Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.
Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle, kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.
Metsässä.
Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka, jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa oikeastaan vaan yön aikaan.
Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.
Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan. Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa. Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.
Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään. Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren, halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.
Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.