Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi. Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.
Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa, ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija, joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia ilmiöitä täällä metsässä.
Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on — eihän toki — onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon, ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.
— Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.
— Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä mitään näin hurjaa.
— Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu, vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen lisämuistutuksiinsa. — Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.
Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt silmiään pois nukkuvasta lapsesta.
— No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, — kun et edes ymmärrä tuoda lasta lämpimään.
— Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään — — alkoi Taavetti ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut, sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä vyötäisten ympärillä.
— Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes herännyt.