Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.
— En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.
— Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen ainoaan lyhyeen sanaan.
— Dakotassa.
— Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?
Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla jonkunlainen tiedoton kunnioitus.
— Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. — Ja isäkin auttoi tiellä.
— Missä hän on?
— Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet ottaa minua lapsen kanssa.
— Ne p—leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista metsässä. — Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?