Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa, kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja joukolleen.
Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta. Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.
He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään, koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään. Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.
Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut. Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.
Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin "gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän, ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt. kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.
Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa, mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa, että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon, joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä mieltä olivat he kohta kaikki.
Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella, katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.
Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.
— Vai niin! sanoi hän, — vai vaivastaloon? Eivätkö ole voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.
— Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. — Nyt sinä olet varmaan tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.