— Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.
— Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti vihastuen. — Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet selässäni vaikka kuinka kauvas.
— Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa.
Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä yhden piipullisen, ennenkun pani maata — niin lähelle poikaansa, että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.
— Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.
— En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä asiasta.
— Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa, päätteli isä. — Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita auttaa.
Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.
— Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen, ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi lapsen omaan villapeitteesensä.
Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.