Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä. Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.
— Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.
— Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi pitänyt.
— Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä, nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi polttaa.
Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen huolellisesti kuolleen päälle.
— Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.
— Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.
— Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme, tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi. Tiesi milloin hän tulee kotiin.
— Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa, vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. — Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää hiukan leipää.
— Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa, saneli Taavetti varmasti. — Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy olla yksin.