— Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.
— Kyllähän se on kaunista, myönsi hän — mutta ei se suinkaan ole hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän päällä? kysyi hän Taavetilta.
Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.
Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin komennon mukaan.
Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.
— Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö — it nice.
— No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.
— Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.
Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin, jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen tungettelevaisuuttaan.
Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.