Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle, ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen äänekkäästä metelistä pöydässä.
Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö kirkaisten heräsi.
Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään, vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen ajatus.
— Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.
— Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän — juo, sinä pikku ryömijä, niin tulet iloiseksi.
— Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
— Sitä sinä et saa tehdä.
— Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. — Parempi mies pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.
— Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.
Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän hänet jotensakin tiukasti sivulle.
— Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. — Mutta tässä on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!