Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.
Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle kuin mitä hänellä oli.
Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa lehmälle ja hevosille.
Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan, työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.
— Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin puolin tyydyttävä.
Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti hänet Kalle Lehtiseksi.
— Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.
— No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet siipeenammuttuja kumpikin.
— Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että tuskin ansaitsee ruokansa.