— Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.
— Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet piippunsa ja ne sytyttäneet.
— Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri välitettävääkään mitään.
— Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen leikillään. — Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee vahvasti viljaa ensi vuonna.
— Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, — vaan eihän tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.
— Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.
— Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.
Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.
— No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana. Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.
— Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti — mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.