— No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.
Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.
— Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi asian. — Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.
— Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. — Tänä syksynä ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat ovat huonot.
Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.
Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.
— Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!
— Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi näyttää. — Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on hänellä sentään vähän makeisia!
Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti oli kesän kuluessa saanut aikaan.
— Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko muhkeat nyt.
— Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.