Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.
Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun niin pian jo tulisi kotiin.
Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään mitään.
Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.
"Rakkain Uncle Dave!"
"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, — en minä enää ole yksin sinun Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja viisain ihminen maailmassa — lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" — —
Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki. Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut ollenkaan lämmin.
"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.
"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.
Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja keskeytti hänen mietteensä.