— Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille — —
Milloinka Katie tulee?
— Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. — Hän on mennyt naimisiin.
— Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta — — —
— Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.
— Niin, niin — niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut — — — se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä — — —
— Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen — mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.
Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä, miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea, mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt. Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet, kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään, vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä jäämäänkin.
— Vai niin, he tulevat tänne — jo muutaman päivän päästä! Siinä oli kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.
— Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen — koska
Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.
— Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä talossahan voi kyllä elää.