— En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. — Täällähän voi vaimo omistaa mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.
— Ja mihin aijot itse ryhtyä?
— Voinhan tehdä työtä. — Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen talon. Joutilasta maatahan on kyllä.
Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.
— Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen oli keventänyt sydämmensä hänelle. — Sinä olet kyllä hyvä mies, Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa, minkä hän voi tehdä.
Ja sitten alkoi hän itkeä.
Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan, suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää mitään vastaväitteitä.
— Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.
— Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.
— En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on, että teemme kauppakirjan.