Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten, vasikkain ja lehmäin joukossa.
Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa, mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.
Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.
Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.
Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä — oikeastaan ainoa tärkeä asia — että hän nyt jossain määrin oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja mennä palvelukseen, mihin itse halusi.
Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta tarjoukseen.
Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut; olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun — vastaiseksi, sanoi hän.
Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut liikaa hevoseltaan.
Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa. Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin. Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.
Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on vähänkään onnea — jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut. Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta — erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.