— Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?
— Niin — en tiedä, sanoi Elias — mutta — mutta — sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa.
Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. — Oli todellakin suuri ero ihmisten välillä. — —
— Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.
Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.
Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki. Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.
Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin Ihspemingiin. Hänen omat rahansa — tahi puotimiehen — olisivat tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä parasta, että ne säästettäisiin.
* * * * *
Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä; päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin, sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön! Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan. Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria viikolta — paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden velassa Eliaalle.
— Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista alakuloisemmalta.