— Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.
— Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi — tai nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani onkin lopussa.
— Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä maksamaan, kun minulla on palkka.
Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi — eikä voinut sillä hetkellä edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.
— Pitkällekö se riittää? — Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.
— Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata minulta.
— En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!
— Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa — niinkuin itse sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.
Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin voinut pysyä hengissä — joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita, jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen viikon loppua.
— No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.