Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle pian koko asiain tila.
— Oi sinä miesparka! huudahti hän — se ei kelpaa ollenkaan. Nyt minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille. — — Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku pyytäisi!
— Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias, katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.
— Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.
Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa, vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta pahemmin oli vaatetten laita.
Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa, joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.
Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia, löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän, joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin varovainen.
— Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta, sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä. — Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.
Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää ryövärinä — häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan! Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista, huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt levolle.
Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.