— Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, — alkoi pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.
— Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.
— Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua täällä niinkuin jollakulla muullakin.
— No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä. Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.
Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.
Antti Ulukka.
Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt, kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan, mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.
Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa! Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.
Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.
Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli hoitaisivat sillä aikaa taloa — hän kyllä saisi työ-ansioillaan kootuksi ainakin ruununveron ja korot.