(Tuo tukehtunut ääni katkeaa, niinkuin näkymätön, voimakas koura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.)
ANNI näyttää kovin kiihtyneeltä ja katkeralta; hän seisahtuu ja aukaisee jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta pudistaakin päätänsä ja vaikenee.
LIISA kuin itsekseen.
Mutta jos se sinun tahtosi on, niin en…
ANNI katkerasti.
Mutta itsehän te äitiparka äsken sanoitte, että Aune on kuolemaisillaan sentähden, kun ei ole saanut maitoa! Ja eikö siihen ole syynä patruuna, joka saa satojatuhansia, ja kuitenkin tahtoo alentaa palkat niin, ettemme voi elää? Kuinka te siis voitte ajatella, että jumala tahtoisi kiduttaa Aune-paran hitaasti kuoliaaksi — kun kerran patruuna on syyllinen! Te syytätte sillä jumalaa!
LIISA katsoo Annia kuin sekopäinen ja ähkyy oudolla, hätäisellä äänellä.
Lapsi… lapsi… ole vaiti, vaiti, vaiti! Sinä sekoitat minut! Mitä… kuinka…? Puhutko, puhutko sinä totta…? Onko se totta…?
ANNI kuin havahtuen, kiihkeästi.
On, on… nyt minä vasta huomaan, ymmärrän, mitä isä on puhunut! Jos jumala kerran on rakkauden jumala, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, niin hän ei sallisi tällaisen vääryyden vallitsevan, hän ei antaisi pienen, viattoman Aunen kuolla nälkään! — Olisiko hän määrännyt lukemattomat pienokaiset kärsimään ja nääntymään nälkään… Ei, ei! Voi äiti, en osaa sitä oikein sanoa — mutta nyt tiedän, tunnen, ettei jumalaa ole, koska maailmassa on vain vääryyttä, eikä kukaan auta…