LIISA kokonaan hämmentyen.
Ei, se ei voi olla niinkuin sinä sanot! Ei — jumalan kädestä minä olen ottanut kaikki kärsimykset, vaivat, köyhyyden… — (Tarttuen päähänsä.) — Olisi liian kauheata ajatella, että toiset ihmiset olisivat siihen syypäitä. Minä tulisin hulluksi… Ei, ei, se on vihollisen kavalaa kuisketta, viettelystä. Pastori puhui juuri viime sunnuntaina tästä asiasta…
ANNI kuohahtaen.
Pastori, pastori! Onhan isä monta kertaa selittänyt, miksi tuollatavoin sanotaan — ja uskotteko te enemmän pastoria kuin isää? Luuletteko, että isä tahtoisi viedä meitä harhaan? Ja kyllä isä sen ymmärtää yhtähyvin kuin meidän juoppo pastorikin…
LIISA tukkii korviansa; keskeyttää tuskallisesti.
Anni, Anni, ole vaiti, vaiti! Sinä et ymmärrä… isän on vihollinen jo saanut valtaansa — ja nyt se uhkaa sinutkin viedä… Ethän ole koskaan ennen noin puhunut…?
ANNI
En ole ennen ymmärtänyt… Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin järkenne…
LIISA keskeyttää kiivaasti.
Ei, ei! Minä en tahdo… en tahdo! Sanassakin sanotaan, että maailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme… saatanan kavaluutta… Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina rukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa kärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on hyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.