ANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy hitaasti.
Mutta pitääkö minun sellainenkin vastaanottaa jumalan tahdosta?
LIISA kuin ajattelematta.
Kun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä Jumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka hän vihdoin kääntää hyväksi… Se juuri antaa voimaa kestämään…
ANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan kuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.
Rakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai lapsianne?
LIISA hämmentyen.
Tietysti rakastan jumalaa ja lapsiani…
ANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen sa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.
Valhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen pieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla — niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt suoraan, kumpaa te rakastatte?