LIISA ähkyen tuskallisesti.
Voi Anni, Anni, mitä sinä…?
ANNI raskaasti syyttäen.
Äiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä jumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte itseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa, mitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa revityitä vaatteitani ja, ja… ettekö ymmärrä, että elämäni on loppunut… Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä palleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla rakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan kohtalon?
LIISA voihkien tukehtuneesti.
Anni… vaikene, vaikene jumalan tähden!
ANNI armottomasti.
Minä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt sanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte pitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin on niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne, äiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen jumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi kirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on kuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja maailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä, vaikka…
LIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.
Se on totta, totta… sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää tehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni, tyttöseni… pieni lapsoseni… voitko vielä antaa anteeksi…?