ANNI heltyen.
Voi äiti, enhän minä… On vain niin kamalaa ajatella, että jumala olisi niin määrännyt… Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa ajattelisitte, kuka on syyllinen…
LIISA syvästi katuen.
Niin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt vasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa kokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en ole ajatellut… Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten vielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi, peittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen…
ANNI hämmästyen.
Mitä äiti — mitä te tarkoitatte?
LIISA masentuneena, katuvasti.
Niin lapsi parka… minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et olisi mennyt, jos minä…
ANNI keskeyttäen.
Mutta ettehän te kehoittanut minua menemään.