En minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen liikutustaan.)
KAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.
Kyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.
KORPI samoin kuin ennen.
Vaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli meillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin Helsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa…
LIISA tukehtuneella äänellä.
Silloin pieni Väinö-raukka kuoli… tapaninpäivä-Aamuna… Muistatko, miten viisas hän…
(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)
KORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.
Älä… älä itke Liisa… Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja jutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin monta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? — (Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan, suntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia, Liisa?