Kerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.
Taivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet enää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.
Käskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut riemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti syöksyivät veljeni oville, mutta…
Niin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui… Ja minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun kavalan keinon. Kehoitin tovereita…
Mutta ei — emme päässeet… kaikki näytti olevan hukassa…
Silloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat ja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot murrettiin, ovet aukaistiin…!
Tiesin näkeväni taivaan, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä, huumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle, toiselle…
Voi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni taivaan ja näinkin syvimmän helvetin… Samaan aikaan kun sotilaani taistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla surmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro… Te kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet jäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki tuntui tulvahtavan koskena vastaan… Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!
Myöhemmin.
Oi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka äsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien on tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni rinnalla: minähän olen Saatanan voittama! — Ooh, nyt se pilkkaa minua!