Mutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan kuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.
Taas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen ajamina… Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta, valitusta ja hammasten kiristystä.
Mutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat lujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen kuolemankalpeata otsaansa myöten.
Jättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita — vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi laihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja suonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat kuumeesta hehkuvat silmät… kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä valitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin kumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa väräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.
Kun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja muutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa koristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja sitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:
— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan: pienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman varoitusta…
Hänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja voimattomasta vihasta vapisevia huutoja:
— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!
— Kurja murhaaja!
— Iskekää se kuoliaaksi!