Ja hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä everstille…
Tämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin luutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:
— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!
Sitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta kiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:
— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat kansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja pommitukselta…
Ja kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja välskäri seurasi häntä sotilaineen.
Vasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että kaikki hoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen ovelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa monta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli kiinni.
He käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan kohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin he olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti enemmän kuin sadat sanat.
Seuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat horjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla koristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon; huumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien erisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien yhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi, äänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän viimeisetkin voimansa.
Mutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin nekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua, lähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja nuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine vatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa räjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa ja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut alkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä… Alkaa kuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs jättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen miehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut kuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa syvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat liikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa… Mutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti: