August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista… Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla. August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton nälkäisen suden lailla hänen päälleen… Ei, ei…
August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen suusta… Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja… Mutta ne koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu… iskee säälimättä ja jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.
Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua käsivarressaan — Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä piikillään… ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.
Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen otteestaan… Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista, kaatuvan…
August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu uudelleen, häntä lyödään…
August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla — turhaan. Iskuja satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee, säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin peräytyvät hänen ympärillään.
Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu…
Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. — Niin, niin, minä tulen heti ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.
— Ooh — konna, mitä haet?
— Lyökää hänet kuoliaaksi.