Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."
Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen
Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.
— Veli… veli, älä mene vielä, odota.
Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.
— Meidän pitäisi puhua jotain… Veliraukka… älä mene vielä — änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:
— Rakas… onneton… veliraukka…
Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä… Mutta eniten kuitenkin hänen morsiamensa — he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi sota…
— Miten voi vaimosi… kai te jo naimisissa olette?
Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:
— Onko hän kuollut?