Kieltävä päänpudistus.
— Naimisissa…?
Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.
Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet: Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna, onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä hetkellä vihaavansa kaikkia naisia…
August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei voi olla — aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän murhenäytelmän edestä… Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu. Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä — nyt ei kukaan tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta — hän tietää vain, että rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa… Ja kaikki täytyy kestää äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa… Sentähden tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja epätoivo…
Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään. August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen — sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle sivukadulle…
August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä puolijuoksua — aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.
Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan tavata häntä eikä ketään… Tietysti hän, joka kerran oli elänyt, tunsi katkerasti, että kurja olotila ei ollut elämää, että hän oli ikäänkuin elävältä kuollut… Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan kuoleman lähestyvän… Juuri niin hän nyt menee tuolla…
Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa. Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon — odottamaan sitä viimeistä… Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" — ei elävänä eikä kuolleena…
* * * * *